Nyt alkoi olemaan nuorikoidemme aika ensimmäiseen kengitykseen. Olimme varanneet tähän koko päivän ja yhdeltä opistolta tulisi kengittäjäopiskelijoita kokeilemaan nuorten hevosten kengitystä. Meillä niitä nyt riittikin, koska olin juuri hommaillut kasapäin uusia ratsuja talliini. Lähdimme hakemaan Kirstin kanssa Amia, Mikoa, Ritaa, Allia ja Halia. Miko oli pyörähtänyt laitumella oikein urakalla ja koska yöllä oli satanut, oli maa märkä. Minä otin työkseni kuurata orin puhtaaksi ja Kirsti tarkisti muut kakarat, ettei niillä ollut mitään haavoja tai muita missään.
Puolen tunnin päästä opiskelijat saapuivat. Esittelin heille kengitettävät hevoset ja miten toivoisin niiden kanssa toimittavan. Etenkin Halin kohdalla halusin olla paikalla, koska tamma on muutenkin vieraiden kohdalla arka. Kiki kiersi katsomassa miten muilla sujui. Miko sähelsi omaan tapaansa ja kengittäjällä oli täysi työ saada se pysymään aloillaan edes hetken. Allin kohdalla homma oli mieleniintoinen. Kipakka tamma kyllä mulkoili välillä kengittäjää, mutta seisoi muuten ihan paikoillaan. Nuori kengittäjän alku ei kiinnittänyt mitään huomiota tamman luimiseen tai mulkoiluun vaan teki rauhassa töitänsä. Kiki kehui opiskelijaa tämän työskentelytavasta ja jäi seuraamaan sitä hetkeksi aikaa. Kuitenkin hieman liian pitkäksi aikaa. Tässä välissä hetki sitten vielä suhteellisen hyvin käyttäytynyt Ami veti jostain syystä herneen nenäänsä ja kiskaisi jalkansa niin kovasti pois, että kengittäjä parka kaatui.
- Oletko ihan kunnossa? Kiki kysyi huolestuneena.
- Joo, ei tässä mitään. Vähän ehkä voi takapuoli olla kipeä hetken päästä, kengittäjäpoika tokaisi.
Poika nousi ylös, oikaisi hieman selkäänsä ja jatkoi hommiaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Toisaalla opettaja avusti opiskelijaansa Mikon kanssa. Ori olikin kyllä aikamoinen pala purtavaksi nuorelle opiskelijalle, mutta tekemällä oppii.
Halin kanssa homma sujui paremmin kuin osasin odottaa. Kengittäjänä oli rauhallinen nuori nainen, joka jutteli Halille koko ajan ja kehui sitä, kun tamma seisoi paikoillaan. Vähän Hali oli hermona, mutta koska minä olin vieressä antamassa sille namun paikallaan seisomisesta, ei se ollut iha niin hermostunut kuin kuvittelin.
Kun kengät oli saatu muokattua oikeanlaisiksi, alkoi paukutus vähän siellä sun täällä. Mikon kanssa oli edelleen ongelmia, mutta omaan silmääni tämäkin opiskelija pärjäsi yllättävän hyvin hankalan kakaramme kanssa.
- Hyvä ryhmä sulla tällä kertaa, kehuin opettajalle.
- Joo, nää on kyllä kaikki tänään pärjänneet hienosti. Ootko ihan varma, et nää hevoset kengitetään ekaa kertaa? opettaja kysyi naurahtaen.
- No ainakin oman tietoni mukaan. Toivonmukaan niitä ei nyt olla sentään ihan varsana kengitetty, naurahdin.
Hali sai hurrrjat määrät kehuja rauhallisuudestaa ja niin sai moni muukin. Kengitys kesti - kuten arvelimmekin - koko päivän, mutta minä ainakin olen sitä mieltä, että hiljaa hyvä tulee. Minusta jokainen hevonen sai hyvän ensikokemuksen kengityksestä. Tarkistimme vielä juoksuttamalla, että kaikki hevoset kävelevät kunnolla. Opettaja oli tarkastanut jokaisen työn erikseen ja kengät vaikuttivat olevan kaikki hyvin kiinni. Lopuksi jokainen opiskelija sai taluttaa oman kengitettävänsä laitumelle. Siitä vasta riemu repesikin, kun päästimme hevoset laitumille. Niin tammat kuin oritkin painelivat täyttä laukkaa pitkin laidunta ja leikkivät pitkän aikaa ennen kuin rauhottuivat syömään.
Kiitin lopuksi opiskelijoita ja opettajaa, ennen kuin he lähtivät matkaamaan takaisin opistolle.
Paulo L.
lauantai 28. kesäkuuta 2014
torstai 26. kesäkuuta 2014
Karkureita
Join kahvia kaikessa rauhassa keittiön pöydän ääressä, selaillen samalla viimeisintä matkaratsastus aiheista lehteä. Yhtäkkiä havahduin kummaan ääneen. Yksikään laitumista ei ollut niin lähellä taloa, että olisin voinut kuulla keittiöön asti hevosen pärskähdyksen. Luulin kuulevani omiani, joten jatkoin lehden selailua kaikessa rauhassa. Pärskähdys kuului taas. Tällä kertaa vilkaisin ikkunasta, mutta siellä ei näkynyt mitään. Seuraavaksi kuulin selvästi kavionkopsetta pihalta. Pian ikkunaan ilmaantuikin yksi junnuistamme, Miko jolkotteli nurmelle mutustelemaan ruohoa. Vähän matkan päässä huomasin kaksi muuta tuttua turpaa. Jana ja Leevi seisokelivat keskellä tallin pihaa. Ryntäsin hetkessä ulos ja soitin Kikille.
- Ne on irti!
- Niin mitkä?
- No Miko, Jana ja Leevi! karjaisin hätääntyneenä puhelimeen.
Vaikka tajusinkin heti, etten saisi olla kovinkaan kiihtynyt tai villikoiden kiinniottaminen olisi suorastaan mahdotonta, en voinut järkytykselleni mitään. Seuraavaksi Kiki sanoi nopeasti puhelimeen:
- Mä tuun heti! ja sulki puhelimen.
Nappasin oven edestä pari riimunarua, jotka silloin tällöin kantautuvat laiskan tallinomistajan mukana sinne, kun ei jaksa kävellä laitumelta talliin ja sitten talolle, koska laitumen ja talon välimatka on lyhyempi. Harmittavasti taskussani ei ollut kuin tyhjä pussi eikä sekään ollut järin rapisevaa sorttia. Yritin epätoivoisesti hypistellä pakastepussia taskussani sen toivossa, että orit kiinnostuisivat siitä. Ensin Miko tulikin lähelle ja melkein sain sen nalkkiin, kun Leevi hoksasi aikeeni ja ajoi Mikoa kauemmas.
- Jaha, onkos Leevillä känkkispäivä tänään ja päätettiin yhdessä, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen? kysyin pilkulliselta orilta joka katseli minua parin metrin päästä.
Kiki saapui tallilta riimunarujen ja kaurakipollisen kanssa. Se kutsui jokaista luokseen ja jätti kävellessään kuupallisen kauraa maahan. Nappasin kuupan käteeni ja ravistelin sitä hieman. Hevosten korvat osoittivat kiinnostusta, mutta muu kehonkieli kertoi pienestä epävarmuudesta.Yhtäkkiä pihan yli meni hurja tuulenpuuska ja Jana ja Miko arabimaiseen tapaansa päättivät karauttaa suorinta tietä toisaalle Leevi perässään.
- Äh! Miten nuokin nyt saa kiinni, kun Leevikin on näemmä tuolla tuulella? Kiki kysyi.
- Kokeillaan shetlanninponikikkaa vähän muunneltuna, tokaisin.
Kiki katsoi minua kummastuneena, mutta seurasi perässä.
Kävelimme sinne missä orit käyskentelivät - onneksemme tallin pihassa - ja minä istahdin kaurakuupan kanssa maahan. Seuloin kauroja kädelläni ja välillä heiluttelin kuuppaa, jotta saisin vähän ääntä. Kiki seurasi perässä ja tajusi idean. Olisimme kuin emme välittäisikään, mutta koska ainakin Miko nuorikkona saattaisii säikähtää jos olisimme selkä päin ja yhtäkkiä kääntyisimme, oli tämä parempi suorittaa "kasvokkain" kuitenkaan katsomatta. Pikkuhiljaa orit alkoivat kiinnittää huomiota meihin ja alkoivat vaikuttaa kiinnostuneilta. Yksi toisensa perään käveli lähemmäs. Otin kourallisen kauraa käteeni ja ojensin sitä lähinnä olevalle Janalle. Ori nuuhki ensin vähän kauempana, mutta tuli hetken päästä syömään kauroja. Napsautin rauhallisesti mutta nopeasti riimunarun kiinni riimuun ja loppu olikin helpompaa, koska näistä kolmesta Jana oli ylimpänä arvoasteikossa. Muut siis seuraisivat sitä mihin se ikinä menisikään. Kiki sai pian Leevin kiinni ja Mikokin tuli apajille. Laitoimme orit hetkellisesti tarhaan. Ne olivat tähän mennessä viettäneet aamupäivän aikaansa puolilaitumella, mutta koska siellä oli yksi kohta pelkkää sähköpaimenta - ilman sähköä - olivat pojat päättäneet karauttaa siitä läpi. Korjasimme aidan ja palautimme orit takaisin sinne. Nyt pitäisimme niitä loppupäivän vähän tarkemmin, koska kyseiseen yhteen kohtaan ei saisi sähköä. Kohta ne kuitenkin pääsisivät laitumelle, jossa ainakin yksi niistä toivonmukaan työntäisi turpansa aitaan kiinni ja saisi muistutuksen niiden kunnioittamisesta. Toiset kunnioittaa.. Toiset ei..
Paulo L.
- Ne on irti!
- Niin mitkä?
- No Miko, Jana ja Leevi! karjaisin hätääntyneenä puhelimeen.
Vaikka tajusinkin heti, etten saisi olla kovinkaan kiihtynyt tai villikoiden kiinniottaminen olisi suorastaan mahdotonta, en voinut järkytykselleni mitään. Seuraavaksi Kiki sanoi nopeasti puhelimeen:
- Mä tuun heti! ja sulki puhelimen.
Nappasin oven edestä pari riimunarua, jotka silloin tällöin kantautuvat laiskan tallinomistajan mukana sinne, kun ei jaksa kävellä laitumelta talliin ja sitten talolle, koska laitumen ja talon välimatka on lyhyempi. Harmittavasti taskussani ei ollut kuin tyhjä pussi eikä sekään ollut järin rapisevaa sorttia. Yritin epätoivoisesti hypistellä pakastepussia taskussani sen toivossa, että orit kiinnostuisivat siitä. Ensin Miko tulikin lähelle ja melkein sain sen nalkkiin, kun Leevi hoksasi aikeeni ja ajoi Mikoa kauemmas.
- Jaha, onkos Leevillä känkkispäivä tänään ja päätettiin yhdessä, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen? kysyin pilkulliselta orilta joka katseli minua parin metrin päästä.
Kiki saapui tallilta riimunarujen ja kaurakipollisen kanssa. Se kutsui jokaista luokseen ja jätti kävellessään kuupallisen kauraa maahan. Nappasin kuupan käteeni ja ravistelin sitä hieman. Hevosten korvat osoittivat kiinnostusta, mutta muu kehonkieli kertoi pienestä epävarmuudesta.Yhtäkkiä pihan yli meni hurja tuulenpuuska ja Jana ja Miko arabimaiseen tapaansa päättivät karauttaa suorinta tietä toisaalle Leevi perässään.
- Äh! Miten nuokin nyt saa kiinni, kun Leevikin on näemmä tuolla tuulella? Kiki kysyi.
- Kokeillaan shetlanninponikikkaa vähän muunneltuna, tokaisin.
Kiki katsoi minua kummastuneena, mutta seurasi perässä.
Kävelimme sinne missä orit käyskentelivät - onneksemme tallin pihassa - ja minä istahdin kaurakuupan kanssa maahan. Seuloin kauroja kädelläni ja välillä heiluttelin kuuppaa, jotta saisin vähän ääntä. Kiki seurasi perässä ja tajusi idean. Olisimme kuin emme välittäisikään, mutta koska ainakin Miko nuorikkona saattaisii säikähtää jos olisimme selkä päin ja yhtäkkiä kääntyisimme, oli tämä parempi suorittaa "kasvokkain" kuitenkaan katsomatta. Pikkuhiljaa orit alkoivat kiinnittää huomiota meihin ja alkoivat vaikuttaa kiinnostuneilta. Yksi toisensa perään käveli lähemmäs. Otin kourallisen kauraa käteeni ja ojensin sitä lähinnä olevalle Janalle. Ori nuuhki ensin vähän kauempana, mutta tuli hetken päästä syömään kauroja. Napsautin rauhallisesti mutta nopeasti riimunarun kiinni riimuun ja loppu olikin helpompaa, koska näistä kolmesta Jana oli ylimpänä arvoasteikossa. Muut siis seuraisivat sitä mihin se ikinä menisikään. Kiki sai pian Leevin kiinni ja Mikokin tuli apajille. Laitoimme orit hetkellisesti tarhaan. Ne olivat tähän mennessä viettäneet aamupäivän aikaansa puolilaitumella, mutta koska siellä oli yksi kohta pelkkää sähköpaimenta - ilman sähköä - olivat pojat päättäneet karauttaa siitä läpi. Korjasimme aidan ja palautimme orit takaisin sinne. Nyt pitäisimme niitä loppupäivän vähän tarkemmin, koska kyseiseen yhteen kohtaan ei saisi sähköä. Kohta ne kuitenkin pääsisivät laitumelle, jossa ainakin yksi niistä toivonmukaan työntäisi turpansa aitaan kiinni ja saisi muistutuksen niiden kunnioittamisesta. Toiset kunnioittaa.. Toiset ei..
Paulo L.
tiistai 24. kesäkuuta 2014
Nuorisoa tupa pullollaan!
Nyt kun sain aikaiseksi tehty Temareefa arabiansille ihan oman blogin, voinkin päivitellä tänne mitä kaikkea älyvapaata toimintaa tallilla oikein tapahtuu. Pari päivää sitten on tallille tallustellut läjä uusia maastoratsu ja western lupauksia. Stajnia Trzebielinosta tuli kolme ihanaa puolanarabivarsaa, Shadiyasta tuli yksi suloinen egyptiläinen arabivauva ja al Najyasta tupsahti tallille maailman suloisin pieni domestic varsa. Näitä kaikkia pitäisi alkaa kouluttaa ja huh mikä urakka siitä tuleekaan! Osa nuorisosta on varsin kovapäistä porukkaa, mutta onneksi tätä tasoittaa muutama vähän rennompi kaveri.
Alisha al Shadiya, eli tutummin Alli on mustankimo egyptinarabi joka on tullut tallilla tunnetuksi ketteryydestään. Kasvattaja kuvaili tätä pikkutammaa lupaavaksi esteille ja laukkaan, mutta kunnon koulutuksella myös mukavaksi westernratsuksi. Meillä onkin tavoitteena kisata western puolella trailissa ja matkaratsuna sen on määrä kahmia ruusukkeita 60 kilometrin nopeusluokissa. Tähän mennessä koulutusten kanssa se on päättänyt karauttaa karkuun yhden jos toisenkin kerran ja kun tallilaiset ovat sitä koittaneet saada kiinni, on tamma näyttänyt tämän ketterän puolensa. Se luikkii mistä tahansa kolosta karkuun ja on kyllä kerran jo onnistunut itseään vähän telomaan. Onneksi ei mitään vakavampaa. Pieni naarmu takasessa sai tamman pariksi päiväksi rauhoittumaan, mutta ei aikaakaan kun se jo taas aiheutta taluttajalleen harmaita hiuksia loikkimalla välillä vähän sinne sun tänne.
Eligia z Trze, tutummin Rita on yksi näistä Stajnia Trzebielinon kasvateista. Eli siis puolalaista sukulinjaa edustava ruunikko tamma. Sen valloittava katse on jo harhauttanut muutamat tallilla kävijät. Rita näyttää kaunista piirrolla varustettua turpaansa karsinan ovelta ja näyttää rennon lupsakalta tammalta. Kun katsoja erehtyy liian lähelle, ei hän osaa odottaa kohta käsivarressaan tuntuvia hampaita. Emme tiedä miksi Rita näykkii ihmisiä. Lähinnä tuntuu, että se tekee sitä kiusallaan. Napakan hoitajan kanssa se on oppinut jo vähän käyttäytymään vaikka edelleen meillä on välillä kädet mustelmilla. Koulutus on sujunut vähän tyylillä kaksi askelta eteen, yksi taakse. Rita on hyvin herkkä kaikelle vaikka ei mitään pelkääkään. Sen kanssa pitää olla selvä pyynnöissä ja muistaa palkita täsmälleen oikealla hetkellä. Ritan keho on todella hyvänmallinen ja lihaksia tuntuu löytyvän, joten kaavailemme tästä tammasta vähintään 80 kilometrin matkaratsua.
Przemysław z Trze, nimi jota kaikki joutuvat pari kertaa toistamaan ennen kuin saavat sen oikein. Helpommin tämä kyseinen puolanarabiori tunnetaan lempinimellä Ami. Vähän höslä, mutta ihmisten suhteen kärsivällinen ori on ihana kärpäskimo. Orimaisia piirteitä löytyy tietysti, mutta yllättävän näppärä hevonen maastakäsin. Ami antaa yllättävän paljon anteeksi ihmisen toilailuja. Se saattaa välillä sännätä äkisti johonkin suuntaan säikähdettyään jotain, mutta aika pian rauhoittuu. Koulutus on sujunut kaikkein nopeiten näiden kaikkien nuorikkojen kesken. Ami tajuaa varsin pian mitä siltä pyydetään, mutta tietysti vielä on vähän petraamisen varaa tietyissä asioissa. Koulutus ja treenaus olisi tarkoitus viedä peräti 160 kilometrin mestaruustasolle, koska kapasiteettia ainakin löytyy.
Mścisław z Trze, toinen nimi jota vain harva saa ensimmäisellä kerralla oikein. Mikonakin tunnettu oripoika menee aina satalasissa oli kyse mistä tahansa. Se ei pahemmin pelkää mitään, mutta sillä vain on energiaa kuin duracell pupussa! Koulutus onkin ollut vähän hankalaa tämän orin kanssa, mutta ollaan me jonnekin päästy. Tämä puolanarabi on kolmas Stajnia Trzebielinon kasvatti tallissani ja tarkoituksena olisi alkaa kisaamaan 120 kilometrin nopeusluokissa. Selkään ollaan jo pari kertaa päästy, mutta sieltä ollaan tultu aika pian pois, jotta kokemus pysyisi miellyttävänä tälle ylienergiselle nuorikolle. Maastakäsin hyvin hankala käsitellä, mutta tätä onkin tarkoitus saada petrattua sen verran, että normaalit toimenpiteet kuten kengitys ja eläinlääkäritarkastukset helpottuisivat. Kyllä Mikosta vielä kelpo ratsu saadaan!
Khalisah Amal al Najya, viimeinen muttei suinkaan vähäisin. Tutumpi kutsumanimi tammalle on Hali ja se kuvaakin varsin hyvin neidin olemusta. Uskomattoman kaunsi ja siro tummanruunikko on valloittanut koko talliväen sydämen jo astuessaan ensimmäistä kertaa tallipihaan. Vähän arka, mutta äärettömän ihmisrakas Hali toimii kuin unelma. Sen kanssa kun tekee asian rauhallisesti, sujuu kaikki kuin tanssi. Selkään ollaan päästy jo muutamaan otteeseen ja taluttajan kanssa ratsastettu pari kierrosta kentän ympäri. Hali otti asian vähän ujosti, mutta ei kuitenkaan tehnyt mitään ihmeellistä. Vähän se ensin jännitti itseään, mutta lähti kuitenkin heti liikkeelle, kun pyydettiin. Se kuunteli selässä olevaa ja vilkuili sivusilmällä. Tästä tulee vielä hieno ratsu 120 kilometrin nopeusluokkiin, kunhan luottamus saadaan luotua täydelliseksi.
Tuossa nyt tuli esiteltyä tallin uutukaiset lapsoset. Näiden ja muidenkin tallilaisten elämää pääset seuraamaan tarkkailemalla tätä blogia.
Paulo L.
Alisha al Shadiya, eli tutummin Alli on mustankimo egyptinarabi joka on tullut tallilla tunnetuksi ketteryydestään. Kasvattaja kuvaili tätä pikkutammaa lupaavaksi esteille ja laukkaan, mutta kunnon koulutuksella myös mukavaksi westernratsuksi. Meillä onkin tavoitteena kisata western puolella trailissa ja matkaratsuna sen on määrä kahmia ruusukkeita 60 kilometrin nopeusluokissa. Tähän mennessä koulutusten kanssa se on päättänyt karauttaa karkuun yhden jos toisenkin kerran ja kun tallilaiset ovat sitä koittaneet saada kiinni, on tamma näyttänyt tämän ketterän puolensa. Se luikkii mistä tahansa kolosta karkuun ja on kyllä kerran jo onnistunut itseään vähän telomaan. Onneksi ei mitään vakavampaa. Pieni naarmu takasessa sai tamman pariksi päiväksi rauhoittumaan, mutta ei aikaakaan kun se jo taas aiheutta taluttajalleen harmaita hiuksia loikkimalla välillä vähän sinne sun tänne.
Eligia z Trze, tutummin Rita on yksi näistä Stajnia Trzebielinon kasvateista. Eli siis puolalaista sukulinjaa edustava ruunikko tamma. Sen valloittava katse on jo harhauttanut muutamat tallilla kävijät. Rita näyttää kaunista piirrolla varustettua turpaansa karsinan ovelta ja näyttää rennon lupsakalta tammalta. Kun katsoja erehtyy liian lähelle, ei hän osaa odottaa kohta käsivarressaan tuntuvia hampaita. Emme tiedä miksi Rita näykkii ihmisiä. Lähinnä tuntuu, että se tekee sitä kiusallaan. Napakan hoitajan kanssa se on oppinut jo vähän käyttäytymään vaikka edelleen meillä on välillä kädet mustelmilla. Koulutus on sujunut vähän tyylillä kaksi askelta eteen, yksi taakse. Rita on hyvin herkkä kaikelle vaikka ei mitään pelkääkään. Sen kanssa pitää olla selvä pyynnöissä ja muistaa palkita täsmälleen oikealla hetkellä. Ritan keho on todella hyvänmallinen ja lihaksia tuntuu löytyvän, joten kaavailemme tästä tammasta vähintään 80 kilometrin matkaratsua.
Przemysław z Trze, nimi jota kaikki joutuvat pari kertaa toistamaan ennen kuin saavat sen oikein. Helpommin tämä kyseinen puolanarabiori tunnetaan lempinimellä Ami. Vähän höslä, mutta ihmisten suhteen kärsivällinen ori on ihana kärpäskimo. Orimaisia piirteitä löytyy tietysti, mutta yllättävän näppärä hevonen maastakäsin. Ami antaa yllättävän paljon anteeksi ihmisen toilailuja. Se saattaa välillä sännätä äkisti johonkin suuntaan säikähdettyään jotain, mutta aika pian rauhoittuu. Koulutus on sujunut kaikkein nopeiten näiden kaikkien nuorikkojen kesken. Ami tajuaa varsin pian mitä siltä pyydetään, mutta tietysti vielä on vähän petraamisen varaa tietyissä asioissa. Koulutus ja treenaus olisi tarkoitus viedä peräti 160 kilometrin mestaruustasolle, koska kapasiteettia ainakin löytyy.
Mścisław z Trze, toinen nimi jota vain harva saa ensimmäisellä kerralla oikein. Mikonakin tunnettu oripoika menee aina satalasissa oli kyse mistä tahansa. Se ei pahemmin pelkää mitään, mutta sillä vain on energiaa kuin duracell pupussa! Koulutus onkin ollut vähän hankalaa tämän orin kanssa, mutta ollaan me jonnekin päästy. Tämä puolanarabi on kolmas Stajnia Trzebielinon kasvatti tallissani ja tarkoituksena olisi alkaa kisaamaan 120 kilometrin nopeusluokissa. Selkään ollaan jo pari kertaa päästy, mutta sieltä ollaan tultu aika pian pois, jotta kokemus pysyisi miellyttävänä tälle ylienergiselle nuorikolle. Maastakäsin hyvin hankala käsitellä, mutta tätä onkin tarkoitus saada petrattua sen verran, että normaalit toimenpiteet kuten kengitys ja eläinlääkäritarkastukset helpottuisivat. Kyllä Mikosta vielä kelpo ratsu saadaan!
Khalisah Amal al Najya, viimeinen muttei suinkaan vähäisin. Tutumpi kutsumanimi tammalle on Hali ja se kuvaakin varsin hyvin neidin olemusta. Uskomattoman kaunsi ja siro tummanruunikko on valloittanut koko talliväen sydämen jo astuessaan ensimmäistä kertaa tallipihaan. Vähän arka, mutta äärettömän ihmisrakas Hali toimii kuin unelma. Sen kanssa kun tekee asian rauhallisesti, sujuu kaikki kuin tanssi. Selkään ollaan päästy jo muutamaan otteeseen ja taluttajan kanssa ratsastettu pari kierrosta kentän ympäri. Hali otti asian vähän ujosti, mutta ei kuitenkaan tehnyt mitään ihmeellistä. Vähän se ensin jännitti itseään, mutta lähti kuitenkin heti liikkeelle, kun pyydettiin. Se kuunteli selässä olevaa ja vilkuili sivusilmällä. Tästä tulee vielä hieno ratsu 120 kilometrin nopeusluokkiin, kunhan luottamus saadaan luotua täydelliseksi.
Tuossa nyt tuli esiteltyä tallin uutukaiset lapsoset. Näiden ja muidenkin tallilaisten elämää pääset seuraamaan tarkkailemalla tätä blogia.
Paulo L.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)