Karkureita

Join kahvia kaikessa rauhassa keittiön pöydän ääressä, selaillen samalla viimeisintä matkaratsastus aiheista lehteä. Yhtäkkiä havahduin kummaan ääneen. Yksikään laitumista ei ollut niin lähellä taloa, että olisin voinut kuulla keittiöön asti hevosen pärskähdyksen. Luulin kuulevani omiani, joten jatkoin lehden selailua kaikessa rauhassa. Pärskähdys kuului taas. Tällä kertaa vilkaisin ikkunasta, mutta siellä ei näkynyt mitään. Seuraavaksi kuulin selvästi kavionkopsetta pihalta. Pian ikkunaan ilmaantuikin yksi junnuistamme, Miko jolkotteli nurmelle mutustelemaan ruohoa. Vähän matkan päässä huomasin kaksi muuta tuttua turpaa. Jana ja Leevi seisokelivat keskellä tallin pihaa. Ryntäsin hetkessä ulos ja soitin Kikille.
- Ne on irti!
- Niin mitkä?
- No Miko, Jana ja Leevi! karjaisin hätääntyneenä puhelimeen.
Vaikka tajusinkin heti, etten saisi olla kovinkaan kiihtynyt tai villikoiden kiinniottaminen olisi suorastaan mahdotonta, en voinut järkytykselleni mitään. Seuraavaksi Kiki sanoi nopeasti puhelimeen:
- Mä tuun heti! ja sulki puhelimen.
Nappasin oven edestä pari riimunarua, jotka silloin tällöin kantautuvat laiskan tallinomistajan mukana sinne, kun ei jaksa kävellä laitumelta talliin ja sitten talolle, koska laitumen ja talon välimatka on lyhyempi. Harmittavasti taskussani ei ollut kuin tyhjä pussi eikä sekään ollut järin rapisevaa sorttia. Yritin epätoivoisesti hypistellä pakastepussia taskussani sen toivossa, että orit kiinnostuisivat siitä. Ensin Miko tulikin lähelle ja melkein sain sen nalkkiin, kun Leevi hoksasi aikeeni ja ajoi Mikoa kauemmas.
- Jaha, onkos Leevillä känkkispäivä tänään ja päätettiin yhdessä, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen? kysyin pilkulliselta orilta joka katseli minua parin metrin päästä.
Kiki saapui tallilta riimunarujen ja kaurakipollisen kanssa. Se kutsui jokaista luokseen ja jätti kävellessään kuupallisen kauraa maahan. Nappasin kuupan käteeni ja ravistelin sitä hieman. Hevosten korvat osoittivat kiinnostusta, mutta muu kehonkieli kertoi pienestä epävarmuudesta.Yhtäkkiä pihan yli meni hurja tuulenpuuska ja Jana ja Miko arabimaiseen tapaansa päättivät karauttaa suorinta tietä toisaalle Leevi perässään.
- Äh! Miten nuokin nyt saa kiinni, kun Leevikin on näemmä tuolla tuulella? Kiki kysyi.
- Kokeillaan shetlanninponikikkaa vähän muunneltuna, tokaisin.
Kiki katsoi minua kummastuneena, mutta seurasi perässä.

Kävelimme sinne missä orit käyskentelivät - onneksemme tallin pihassa - ja minä istahdin kaurakuupan kanssa maahan. Seuloin kauroja kädelläni ja välillä heiluttelin kuuppaa, jotta saisin vähän ääntä. Kiki seurasi perässä ja tajusi idean. Olisimme kuin emme välittäisikään, mutta koska ainakin Miko nuorikkona saattaisii säikähtää jos olisimme selkä päin ja yhtäkkiä kääntyisimme, oli tämä parempi suorittaa "kasvokkain" kuitenkaan katsomatta. Pikkuhiljaa orit alkoivat kiinnittää huomiota meihin ja alkoivat vaikuttaa kiinnostuneilta. Yksi toisensa perään käveli lähemmäs. Otin kourallisen kauraa käteeni ja ojensin sitä lähinnä olevalle Janalle. Ori nuuhki ensin vähän kauempana, mutta tuli hetken päästä syömään kauroja. Napsautin rauhallisesti mutta nopeasti riimunarun kiinni riimuun ja loppu olikin helpompaa, koska näistä kolmesta Jana oli ylimpänä arvoasteikossa. Muut siis seuraisivat sitä mihin se ikinä menisikään. Kiki sai pian Leevin kiinni ja Mikokin tuli apajille. Laitoimme orit hetkellisesti tarhaan. Ne olivat tähän mennessä viettäneet aamupäivän aikaansa puolilaitumella, mutta koska siellä oli yksi kohta pelkkää sähköpaimenta - ilman sähköä - olivat pojat päättäneet karauttaa siitä läpi. Korjasimme aidan ja palautimme orit takaisin sinne. Nyt pitäisimme niitä loppupäivän vähän tarkemmin, koska kyseiseen yhteen kohtaan ei saisi sähköä. Kohta ne kuitenkin pääsisivät laitumelle, jossa ainakin yksi niistä toivonmukaan työntäisi turpansa aitaan kiinni ja saisi muistutuksen niiden kunnioittamisesta. Toiset kunnioittaa.. Toiset ei..

Paulo L.